Itämeren rytmihäiriöinen suolapulssi

Vuodenvaihteen alla Itämereen virtasi suolaa. Ja rutkasti - parisensataa kuutiokilometriä täyssuolaista vettä. Suolamääränä mitattuna 4 gigatonnia. Meribiologina olen saanut vastata aika moneen kysymykseen asiasta - ehkä yleisin on liittynyt siihen onko tämä hyvä vai huono juttu? Asia on askaruttanut myös minua, mutta toisaalta kysymys on vähän hassusti asetettu. Toisin kuin ravinteet, ympäristömyrkyt, ylikalastus jne on tämä luonnonvoimien näytös. Oli asia meistä hyvä tai huono, emme voi vaikuttaa siihen.

Ehkä tässä piileekin vastaus kysymykseen. Itämeren pulssi on pitkään ollut rytmihäiriöinen. Viimeisinä vuosikymmeninä pulsseja  - suolaisen veden sisäänvirtauksia - on tullut erittäin harvoin. Sen sijaan ennen turskakalastuksen kulta-aikoja vähintään kohtalaisia suolapulsseja tuli tiheään - muutaman vuoden välein tai jopa useammin. Itämerelle luontaista tapahtumaa on vaikea luonnehtia "huonoksi".

Suolapitoisuutta ja kerrostuneisuutta mitataan CTD-sondilla.

Nyt tapahtunut suolapulssi oli niin iso että viime vuosikymmenten sisäänvirtaukset tuntuvat roiskaisuilta. Edellinen tätä isompi sisäänvirtaus tapahtui vuonna 1951, ja mittausjakson alettua (1880) pulssi on kolmanneksi suurin. Itämeren n 20 000 neliökilometrin hapettomien pohjien alueen on alustavasti laskettu puolittuvan. Tämäkin on hyvä uutinen, varsinkin kun sisäinen fosforikuormitus laskee tätä myötä.

Meille kalamiehille ja - naisille erityisen kiinnostavaa on turskan "paluu" (joo, tiedän, turskaa saadaan jo nyt - kiitos sen että tutkijoita on jossain määrin kuunneltu kalastuksen säätelyn osalta - aikuinen turskahan pärjää vähäsuolaisessa vedessä, ja vaeltaa kutualueilta pitkiäkin matkoja). On selvää että näin iso suolapulssi lisää merkittävästi alueita joissa suolapitoisuus mahdollistaa turskan mätimunien kellumisen (n 12 "promillea"). Vähemmän puhutaan siitä että nyt tulee myös lisää vesikerroksia jossa mäti ei vain kellu, vaan säilyy hengissä, koska happea on riittämiin.

Entä ne huonot uutiset? Isojen suolavesimassojen kulkeutuessa syvänteisiin työntävät ne edellään vanhaa syvännevettä joka kumpuaa pintaan.Tämä ei ole hyvä uutinen - pintavesien ravinteet lisääntyvät, ja leväkukintojen riski kasvaa. Turskakalastuksen huippuvuosien myötä jouduimme aiemmin kokemaan esimerkiksi rakkolevän taantumisen Suomenlahdella. Toisaalta tämä johtui huonosta lähtötilanteesta (vrt 1900-luvun alkupuolisko, jolloin suolapulsseilla ei tällaista vaikutusta). Nyt sopii toivoa että lähtötilanne on parempi - onhan ulkoista kuormitusta vähennetty selvästi. Ja jos ulkoinen kuormitus saadaan hanskattua, ovat kumpuamisen vaikutukset kuitenkin ohimeneviä.

Ennen kaikkea näkisin että luonto on ostanut lisäaikaa. Sisäisen kuormituksen vähentyessä Itämeren syvänteissä tämä aika pitää käyttää ulkoisen kuormituksen vieläkin parempaan hallintaan. Toivottavasti pääsemme vähäksi aikaa myös puheista syvänteiden keinotekoisesta hapettamisesta. Luonto on tehnyt tällä kertaa tehtävänsä. Ja ehkä pitkällä aikavälillä voimme jopa vaikuttaa suolapulsseihin, jotta Itämeri säilyisi sellaisena kuin haluamme. Mutta se keskustelu liittyy ilmastonmuutokseen - en sukella tässä enää niin syvälle.