Maailman paras duunipaikka?

Blogissani haluan tuoda pinnalle ajatuksia vesien tilasta vapa(a)-ajankalastajan näkökulmasta. Taustalla on sekä oma harrastukseni että ammattini meribiologina. Ehkä tässä kohdassa näin blogisarjan alussa on paikallaan sanoa muutama sana ammattipuolesta.

Minulla on käynyt käsittämätön mäihä. Luultavasti olen töissä maailman parhaassa duunipaikassa. Tämä ei tarkoita että oma duunini sinänsä on maailman paras, puhumattakaan siitä miten siitä suoriudun.

Tvärminne kesäkuun aamuyön tunneilla. Kuva M. Reinikainen.

Mutta itse paikka! Kyseessä on Helsingin yliopiston tätä nykyä ylläpitämä tutkimusasema - Tvärminnen eläintieteellinen asema. Kirjoitan "tätä nykyä" siitä syystä että asema oli alun perin yksityinen. Sen perusti eläintieteen professori J. A. Palmén vuonna 1902, Tvärminneen Hankoniemelle. Palménin ajatus oli että luonnontieteitä pitää voida opiskella ja tutkia lähellä luontoa. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta ilman Palménin kaltaisia uranuurtajia tämä ei olisi toteutunut. Väitän että Suomessa on todella ainutlaatuinen verkosto tutkimusasemia Palménista johtuen.

Niin tai näin, Tvärminne oli siis alkujaan Palménin yksityinen paikka, joka koostui kalastajatilasta ja sitä ympäröivistä saaristoalueista. Palmén kutsui joka kesä vieraakseen muita tutkijoita. Tutkimus suuntautui luonnollisesti saaristoympäristöön. Samalla käynnistettiin kenttäkurssitoimintaa opiskelijoille. Ja vaikka aseman nimi viittaa eläintieteeseen, olivat tutkimuskohteet jo alunpitäen laajoja.

Palmén kuoli vuonna 1919. Hän oli testamentannut aseman yliopistolle. Toiminta jatkui - ja jatkuu - hänen hengessään. Kesäkäytössä olleesta kenttätukikohdasta asemasta on kehittynyt ympärivuotinen tutkimuskeskus.

Öiseltä näytteidenotolta Suomenlahdella. Kuva M. Reinikainen

Tästä keskuksesta on käsittämätön näköalapaikka keskeiseen Itämeritutkimukseen. Tähän palaan myöhemmin. Mutta edelleen paikan sielu on opiskelijoissa ja nuorissa tutkijoissa. Katsokaa vaikka oheinen video, jos ette muuten usko.

Ja itselläni pysyy käsi syvällä matopurkissa. Onki- ja muilla kalareissuilla on tosi nastaa miettiä miten duunipaikan opit soveltuvat itse koettuun, ja päinvastoin.

https://vimeo.com/119425286

Kadun yli kalaan

Ei merta edemmäs kalaan, kuuluu vanha sanonta. Moni suomalainen kaupunki tai kylä sijaitsee merenrannalla tai jonkun muun vesistön äärellä. Itse asun Tammisaaressa, ja kadun toislla puolella on pienvenesatama.

Sanon heti alkuun että vaikka olen pienestä pitäen kalastellut niin ahkerasti kun olen ehtinyt, en todellakaan ole mikään mestarikalastaja. Hukkareissuja tulee paljon, ja usein ainokasi saaliiksi jää rentouttava luontokokemus. "Kadun yli kalaan" meininki on kuitenkin ollut yllättävän palkitsevaa myös saaliin osalta.

Hukkareissu tänään, muta ei hyttysiä.

Yleensä kalastan pilkillä ympäri vuoden. Tavallisin saalis on silloin tietenkin ahven, tyypillisesti 150 - 300 g haarukassa. Kesällä ja aikaisin syksyllä varsinaiset iskujuhlat eivät ole harvinaisia - ahvenet hyökkäävät heti kun viehe ehtii veteen. Pilkin meluiten tasarilla tai isohkolla jigillä, jolloin pienempiä ahvenia tai särkikaloja ei pahemmin eksy joukkoon, mitä tapahtuu enemmän pystypilkillä tai mormuskalla. Lisätehoa kalastukseen saa kun antaa pilkin vajota viiston veneiden laitojen ohi - veneiden alla väijyy usein mukavan kokoisia kaloja.

Pilkkimisessä on monta etua laiturilta kalastettaessa. Suurin on se että muut laiturinkäyttäjät saavat olla rauhassa, eivätkä veneiden omistajatkaan hermostu ohikiitäviin uistimiin tai ongenkoukkuihin. Välinepuoli ei voisi olla helpompi - edes syöttiä ei tarvita. Koska kalastushetkeni ovat joskus arkisin töiden jälkeen todella lyhyitä - ehkä vain 15 min rentouttava hetki laiturilla - on tämäkin tärkeää.

Ahventen ohella on pilkkiin eksynyt useampi syötäväkokoinen kuha tai hauki. Varsinkin haukien kanssa tulee äitiä ikävä, kun kalastaa perusvälineillä ilman kunnon jarrua.Yhden hauen olen menettänyt. Käytin poikkeuksellisesti mormuskaa (juuri ostettu, neonpunainen, eka kosketus veteen). Näin mormuskan leijuvan veden läpi, ja hetkessä ison varjon ampuvan sitä kohti. Taidot loppuivat kesken ja ohut mormuskasiima napsahti poikki. (Isompien veiheiden kanssa voi käyttää riittävän kestävää punottua siimaa ja mukana on aina kunnon haavi.)

Sivusaaliina tulee - halusi tai ei - uteliaita ulkoilijoita. Kerran rantautui pari veneilijää, pienessä laitamyötäisessä. He epäilivät (ihan ystävällisesti) mahtaako puuhissani olla järkeä. Sattui olemaan hyvä syönti, nakkasin tasarin vesikasvien lomaan ja heti iski. "Sidu, en trihundragrammare" (katopas, kolmesataagrammainen) kuului hämmästynyt kommentti. Kun laiturilla jo makaa muutama mukavankokoinen kala ihmettelevät monet sitä että meressä ja vielä keskellä kaupunkia on tällaista elämää. Niin erkaantuneita luonnosta jotkut ihmiset ovat näköjään jopa pienessä merenrantakaupungissa.

 Aikuiset lapseni eivät muuten ole yhtä höveleitä kalastusvälineiden osalta, ja kalastavat minua useammin virvelillä jopa keskikesällä. Sataman kupeessa on suosittu kesäterassi - kansankielellä "Baywatch". Yksi pojistani meni virvelin kanssa viereiselle laiturille ja taisi saada osakseen joitain humoristisia kommentteja. Eka heitto, popperi veteen, hauki kiinni, ja koko terassilta aplodit. Virvelillä on tullut myös isoin laituriahvenemme, jonka toinen poikani veti ihan rantapromenadin kupeesta alle metrin syvyydeltä - 600 g.

Paikallislehden kokoinen ahven.

Toivon tietenkin että tämä blogi saavuttaa monta lukijaa. Mutta nöyrästi on todettava jo etukäteen että taidan jäädä kakkoseksi eräälle toiselle kirjoittajalle. Muutama vuosi sitten tutustuin amerikkalaiseen pariskuntaan joka työskenteli sotakirjeenvaihtajina/-valokuvaajina New York Times -lehdellä. He olivat komennuksella Venäjällä Afganistanin sodan tiimoilta. Koska perheenlisäystä oli luvassa päättivät he tulla Tammisaareen synnyttämään, ja viettivät täällä muutaman kesäviikon. Perheen mies ja lapset viettivät aikaansa samalla tavalla kuin olen yllä kuvannut ja luultavasti vielä paremmalla menestyksellä. Tämän tiimoilta Pulitzer-palkittu sotakirjeenvaihtaja on kirjoittanut New York Times -lehteen kolumnin laiturikalastuksesta suomalaisessa merenrantakaupungissa.

Suosittelen lämpimästi kokeilua omalla paikkakunnalla - aina kalaan ei tarvitse mennä kauas, välineiden ei tarvitse olla ihmeellisiä, eikä kalastus vaadi päivä- tai edes tuntitolkulla aikaa. Ja kummasti tulee syötyä entistä enemmän tuoretta kalaa.